Kaksplus.fi

tiistai 9. tammikuuta 2018

Terveisiä perheestä 2/52: Kauhujen kauppareissu

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikottain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille. Kiitos tästä ideasta kuuluu  Yli pyykkivuorten -blogin Hannalle, joka näitä juttujani Facebookissa luettuaan kehotti julkaisemaan. Ja koska vuoden ensimmäinen viikko meni jo, aloitetaan suoraan kakkosviikolta. Ei se ole niin tarkkaa. Säädön määrä kun tuppaa joka tapauksessa olemaan vakio. 

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa mikään anteeksipyyntö ei tunnu olevan tarpeeksi? Minä olen.



Oli sellainen harvinainen päivä, kun kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ulkona paistoi aurinko, mieli oli virkeä ja lapset kuin ihmisen mieli. Eräänä tällaisena päivänä kävelimme lasten kanssa kauppaan. Käsi kädessä, kaikenlaista jutellen ja ihan vaan siitä hetkestä nauttien. "Minun ihanat pallopääni", ajattelin. Miten kiva  onkaan olla juuri näiden pikkutyyppien kanssa, tällä hetkellä ja juuri tässä. 

Pääsimme perille. Pikkukärryt mukaan ja siirtyminen hyllyriviltä toiseen kärryt pikkuhiljaa nallepastalla ja porkkanoilla täyttyen. Sitten kolmevuotiaalta loppui kärsivällisyys. Tyyppi kurvasi tyynesti täyden kärrynsä kanssa ohi kassojen jatkaen samalla päättäväisyydellä tuulikaapin lävitse ja suoraan ulos. Isoveli kirmasi perään huutaen "mitä varas meinaa" ja minä totesin, että lienee parasta siirtyä kassoja kohti, tämä ostosreissu taitaakin olla tässä. 

Myymälävaras saatiin palautettua ja isoveljensä vanavedessä takaisin kauppaan lompsi umpimieliseltä näyttävä pikkutyyppi. Näin jo hänen ilmeestään, että nyt täytyy olla nopea ennen kuin tilanne karkaa täysin käsistä. Ei siis muuta kuin varkaan ohjaus kassalinjastolle ja tavaroita hihnalle. Erehdyin auttamaan tavaroiden lastaamisessa yrittäessäni päästä kotia kohti mahdollisimman nopeasti. Paha virhe. Ennen kuin ehdin käsittää mitä tapahtuu oli kolmevuotias napannut käteensä kurkun ja lingonnut sen päin kassalla istuvaa henkilöä. "Hienoa", ajattelin. Lapseni heitti juuri kassaa kurkulla. 

Jakelin anteeksipyyntöjä yhteen ja toruja toiseen suuntaan. Joka toinen lauseeni tuntui alkavan sanoilla "olen niin pahoillani" ja joka toinen "ymmärrätkö sinä ettei noin voi tehdä". Tässä vaiheessa isoveli oli hiljaisesti siirtynyt pakkaamaan ostoksia todettuaan ilmeisesti, että mutsi tarvitsee nyt vähän jeesiä. Vielä yksi anteeksipyyntö ja siirtyminen vastapäisen Alkon viereen keskustelemaan lapsen kanssa. Kolmevuotias mökötti, ihmiset kulkivat ohitse ja puhelias isoveli hoki, että "ei mitään hätää". 

Eipä mitään. Parin päivän päästä uudelleen, kun leipä oli loppu. Kurkut kierrettiin sillä kertaa kaukaa.



2 kommenttia:

  1. Kiitos <3 ihanaa arkea sieltä arjen keskeltä. Juuri näin. Piristys täällä kiiltokuvamaisen blogimaailman tuoksinnassa. Hetki jota varmasti ainaskin esikoisen kanssa muistelette vielä vuosienkin päästä... Ehkä silloin jo huvittuneena.
    Aurinkoa arkeesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kovasti pyrkinyt siihen, että ei menisi turhan kiiltokuvamaiseksi. Nämä arjen sattumukset ovat hyvää vastalääkettä siihen, ei tule luultua olevansa turhan hyvä kasvattaja! Kivaa viikonloppua!

      Poista