Kaksplus.fi

perjantai 23. helmikuuta 2018

Illallisella ravintola Olossa

Muutama viikko takaperin mies kehotti varaamaan kalenterista lauantai-illan vapaaksi. Lapsenvahti oli kuulemma buukattu ja me lähtisimme yhdessä ulos viettämään syntymäpäivääni jo etukäteen.


Vajaa viikko sitten sujautin pitkästä aikaa korot alle ja suuntasin iloisin mielin kohti keskustaa. Mies oli pitänyt paikan yllätyksenä ja päälle piti pukea joku mekoista, vähän tavallista parempaa. Sen verran osasin kyllä arvata, että olimme menossa syömään. Mutta olisiko sen kaverina kenties teatteria, standuppia tai jotain muuta, sitä en tiennyt.


Olin tosi positiivisesti yllättynyt miehen panostuksesta. Yhdeksän kertaa kymmenestä minä järjestän menomme, joten oli hauska olla kerrankin yllätettävänä. Olin lisäksi sanonut etten halua tai tarvitse mitään syntymäpäivälahjaa ja yhteinen aika oli sitäkin mieluisampaa.


Kävellessä arvuuttelin paikkaa ja lopulta keksin, me menisimme Oloon illalliselle! Olisin voinut hypähdellä ilosta, olin halunnut testata Olon menun jo pitkään. Kun mies vielä kertoi ruokailun vievän ainakin kolme tuntia, oli aika virittäytyä rauhalliseen ja tunnelmalliseen hetkeen ihan kahden. Ei olisi kiire minnekään.


Sitä aikaa meni lopulta neljä tuntia ja ruokalajeja kannettiin eteemme kaikkiaan kaksikymmentä alkaen keittiön tervehdyksistä ja jatkuen eri teemojen mukaisesti jälkiruokiin saakka. Tämänhetkinen menu oli luonnosteltu mereneläviin keskittyväksi ja se sopi meille paremmin kuin hyvin. Minä päädyin lopulta valitsemaan neljän viinin kokonaisuuden ruokalajien seuraksi. Koko illan juomat menisivät kohdallani vähän hukkaan, sillä en esimerkiksi juo makeita jälkiruokaviinejä. Alkusamppanjan keralla hyvin valitut neljä viiniä olivat aivan riittävästi, en kaivannut enempää.


Saapuessamme pöydässä odottivat leivät valmiina uuniin pantavaksi. Palvelu oli alusta loppuun henkilökohtaista ja huomioivaa. Ihan viimeisen päälle koko paketti.


Tässä aloitellaan keittiön tervehdyksellä. Siitä lähti käyntiin  mieletön sellainen makujen, värien ja suutuntumien ilotulitus.



Tämä tässä on härkätikkari. Raaka liha yhdistettynä yrtteihin ja dippausliemeen vei kielen mennessään!


Myös leivän vuoro tuli. Gluteeniton vaihtoehto oli todella hyvää. Ja kyllä, meille molemmille oli tuollainen oma pieni pataleipä.


Kalan vuoro.



Ja jälkkäreitä.



Kotimatkalle lähdettiin vatsat pullollaan ja keittiön omatekoista toffeeta kotiinviemisinä. Huippuunsa hiottu konsepti ja kaksi erittäin tyytyväistä asiakasta. Uskallan sanoa, että palaamme vielä.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Kirja-arvostelussa Pirkko Soinisen Ellen

Pirkko Soininen: Ellen. 184 s. WSOY 2018. Kirja saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Ellen Thesleffille taide oli elämä



Taidemaalari Ellen Thesleff herää eloon Pirkko Soinisen romaanin sivuilla. Ellen on kurkistus epäsovinnaisen taiteilijan elämään.

Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja koostuu merkinnöistä yli neljänkymmenen vuoden ajalta, aina taiteilijan ensimmäiseltä matkalta viimeiseen käyntiin toisessa kotikaupungissa. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat tosia, mutta Ellenin ajatukset ja tunteet sepitettä. Yhtälö toimii hyvin.

Ellenin ääni kuuluu tekstissä aitona. Soininen luo kuvan itsenäisestä naisesta, jolle taide on elämän ylin päämäärä. ”Oleellista on, että maalaan tunnetta” Ellen sanoo äidilleen tämän kyseenalaistaessa tyttärensä tarpeen murtaa ahtaita normeja niin maalaustaiteessa kuin yksityiselämässään.

Tuolla samalla tunteella Ellen heittäytyy rakkaussuhteeseen taidepersoona Gordon Craigin kanssa ja manaa rakkauden haittavan maalaamista. Monet pienet yksityiskohdat ja havainnot tekstissä herättävät arjen Italiassa eloon kirjan sivuilla. Toisinaan Soinisen teksti yltyy kuitenkin turhan kuvainnolliseksi ja lauseiden runollisuus hengästyttää. Ellenin omistautuminen taiteelleen tulee hyvin selväksi.

Teoksen keskiöön nousee Ellenin rehellisyys itselleen. Hän pohtii usein aikansa naisen asemaa ja odotuksia sekä taiteilijana menestymistä suhteessa toiseen sukupuoleen. Irrottautuminen kaikista odotuksista on Thesleffille tietoinen päätös. Kauneus, ilo ja valo ovat taitelijan mukaan arvoja jo itsessään eikä taiteen tarvitse aina ottaa kantaa. Toisinaan Ellen ikävöi perhettään ja miettii olisiko voinut tehdä erilaisia valintoja.

Romaanin pitkä aikajana on osin ongelmallinen ja pakottaa kuittaamaan osan tapahtumista lyhyin viittauksin. Sivu sivulta Soininen kuitenkin kasvattaa nuoresta tytöstä naisen, joka reflektoi valintojaan kypsästi punniten.

En ihmettelisi, jos moni kirjan päätettyään haluaisi lukea Ellen Thesleffistä lisää. Kiinnostus taiteilijaan on tämän romaanin myötä herätetty.  

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Terveisiä perheestä 7/52: Vatsatauti from hell

Kevättalvi on vatsaflunssien luvattua aikaa. Kun päiväkodin oveen ilmestyy lappu "ryhmässämme vatsatautia" on aika kaivaa käsidesit esiin, tehostaa saippuapesuja ja rukoilla ihmettä. Tarttuu tai ei, sitä ei voi ennustaa. Ja kun se sitten tulee, rullataan matot nurkkiin, vuorataan sänkyjä ja sohvia pyyhkeillä ja isketään ämpäreitä nurkkiin. Täytetään jääkaappi ja toivotaan enemmän kuin mitään muuta, että molemmat vanhemmat eivät kaadu yhtäaikaa.

Me olemme päässeet vatsataudeissa suhteellisen vähällä. Olemme saattaneet sairastaa kummallista viikon välein henkilöstä toiseen siirtyvää yhden oksun ja vatsakivun pöpöä tai sitten perheestä puolet on säästynyt. Joskus toinen lapsista on oksentanut kerran ja se siitä. Mutta kerran, silloin oli toiset tahdit sairastamisessa. Kerran meillä vieraili noro.


Kaikki oksennustauti ei ole noroa, vaikka ihmiset monesti jokaisesta vatsataudista norona puhuvatkin. Noron kerran sairastettuaan tietää mistä on kyse. Siihen liittyy yleensä kuume, järjettömät kivut koko kropassa ja totaalinen tyhjeneminen. Noro käy läpi koko porukan, säilyy pinnoilla pitkään ja tarttuu ajatuksen voimalla. Tai siltä se tuntuu. Jossain vaiheessa alkaa toivoa kuolevansa ja sitten pelkää ettei kuolekaan.

Me sairastimme noroviruksen kuopuksen ensimmäisenä päiväkotitalvena. Se alkoi aivan puskista. Eräänä päivänä kuopus istui sylissäni sohvalla, kasvot minuun päin ja alkoi näyttää kummalta. Nielaisi kerran, nielaisi toisen kerran. Siinä vaiheessa tajusin mitä tuleman pitää, mutta myöhäistä oli. Ensimmäinen osuma tuli suoraan päälleni siihen sohvalle. Seuraavan kanssa ehdittiin käytävälle saakka. Ja siitä se sitten lähti.

Kaikki kaatuivat. Minä käsittelin kloriitilla kaikkia pintoja virusta tappaakseni ja odotin milloin oma vuoroni tulisi. Ja tulihan se, rankimpana kaikista. Pyörryin istualtani enkä jaksanut nousta enää ylös, kylpyhuoneen lattia tuntui ihanan viileältä posken alla. Oksennusrefleksi on vahva, vaikka mitään ei enää ole vatsassa ollut pitkään aikaan. Sappineste polttaa. Myöhemmin kuulimme, että paria vaille koko päiväkotiryhmä oli sairastunut ja isompien sisarusten myötä pöpö levisi tehokkaasti myös päiväkodin muihin ryhmiin. 

Me kuopuksen kanssa otimme kakkoskierroksen vielä samana keväänä, hän aloitti sopivasti kesken automatkan. Lapsi oli positiivinen ja saatuaan vatsansa tyhjäksi totesi iloisena: "Hikka tuli!"


lauantai 17. helmikuuta 2018

Lapsiperhe Lontoossa: museoita ja musikaaleja

Tätä matkaa edeltävä reissu Lontooseen tehtiin kuopuksen ollessa vasta kolme, joten lapsi ei siitä paljon muista, tuskin mitään. Niinpä päätimme tavoistamme poiketen ottaa kaupunkia haltuun pyörien päältä katsoen ja hyppäsimme turistibussiin. Tällaisia "hop on - hop off" -busseja kulkee pitkin ja poikin kaupunkia useiden eri yhtiöiden toteuttamana ja näin myös reittejä on paljon. Me menimme helpoimman kautta, eli valitsimme läheisen metroaseman kupeesta lähtevän linjan, joka kierteli tarpeeksi kattavasti kaikkialla. Sitten ei muuta kuin caramel latte mukaan Starbucksista ja matkaan.


"Eeppistä" kuului esikoisen suusta, kun istuimme viimaa uhmaten avoimen taivaan alla bussin yläkerrassa. Sitä se todella oli, kun naama jäässä otin kuvia ja kuuntelin selostusta toisella korvalla selittäen samalla lapsille minne päin katsoa ja mitä siellä pitäisi nähdä.




Vanhaa ja uutta sulassa sovussa. 



St Paul's Cathedralin kohdalla hyppäsimme ulos ja vaihdoimme linjaa, sillä halusimme päästä ylittämään Thames-joen. Jonkun aikaa saimme odotella, mutta sieltä se seuraava auto sitten lopulta tuli. Sama lippu kelpasi koko päivän, sillä sai siirtyä kyydistä toiseen tai käydä välillä nähtävyyksiä katsomassa ihan niin paljon kuin jaksoi ja halusi. 





Sitten taas huristeltiin monen nähtävyyden ohitse. Tässä Trafalgarin aukio, jolla sijaitsee Nelsonin patsas ja muun muassa National Gallery.


Liike-elämän keskuspaikka City rakentuu aina vaan ylöspäin. 


Kuunnellako selostusta kiinaksi vai venäjäksi, kas siinä pulma. 



Meidän oli alkujaan tarkoitus mennä Toweriin, mutta siihen ei nyt jäänyt aikaa. Muut museot ja tekemiset ajoivat ohi, joten tyydyimme ihailemaan linnoitusta bussin kyydistä.



The Shard kurkottaa korkuksiin vanhojen rakennusten keskeltä.


Parlementtitalo ja erityisesti Big Ben -kello olivat remontissa molemmat. Rakennustelineisiin oli kuitenkin jätetty aukko, josta ikoninen ajannäyttäjä näkyi. 


London Eye. Ei menty, vaikka Pariisissa korkeuksiin uskaltauduinkin.



King's Crossin asemalla hyppäsimme seuraavan kerran pois bussista. Kävimme kurkkaamassa asemaa, jolta Harry Potter kirjoissa lähtee Tylypahkan pikajunan kyytiin ja sieltähän se laiturille johtava seinämäkin löytyi. Viereisestä kaupasta ostettiin ensimmäiset Potter-muistot, eli jokamaun rakeita sekä suklaasammakoita.


British Museum, eli lasten muumiomuseoksi tuttavallisemmin kutsuma paikka oli seuraava kohteemme. Se on valtava kokoelma eri aikojen aineistoa, joten halutut osastot ja nähtävyydet kannattaa päättää jo etukäteen. Kaikkea tuskin jaksaa nähdä ja sisäistää kerralla tai viidelläkään. Me suuntasimme lasten toiveesta suoraan Egyptin ihmeitä katsomaan, vaikka monta kertaa aiemmin olemme ne jo nähneet. Koska muinainen Egypti on myös miehen suosikki historiallisista ajoista, niin mikäpä siinä. 










Muumioiden jälkeen jatkoimme matkaa kävellen hotellille. Ilta alkoi jo tummua ja Eros-patsas Piccadillyllä viritteli joustaan laskevan auringon valossa.


Toinen lasten toivepaikka oli South Kensingtonissa sijaitseva Luonnontieteellinen museo, eli meidän kielellämme dinomuseo. Täältä erityisesti esikoisella oli muistikuvia edelliseltä käynniltä. Siellä museon tienoilla asuisin mielelläni, ei olisi kuulkaa mitään valittamista. 





Jono museoon näytti ensialkuun melkoiselta, mutta liikkui todella nopeasti. Olimme sisällä kymmenessä minuutissa, vaikka oli sunnuntaiaamupäivä.





"Se tuijottaa suoraan muhun" totesi kuopus tästä robottidinosauruksesta.





Dinosaurusten ja muiden muinaisten eläinten kautta siirryttiin muun muassa ötököiden maailmaan ja japanilaisen supermarketin maanjäristystä kokemaan. Tämä museo on sellainen, jota suosittelemme lämpimästi koko perheelle. Se myös kestää monta käyntikertaa, aina löytyy jotain uutta. 






Esikoisen ollessa kuusivuotias vein hänet mukanani katsomaan Leijonakuningas-musikaalia. Se oli mieletön elämys ja siitä saakka puhuimme kuopuksen pääsevän musikaaliin vähän kasvettuaan. Ennen matkaa katsoinkin lippujen hintoja, mutta ne olivat kelvollisille paikoille aika hurjat, reippaasti päälle sata puntaa per henkilö. Jätimme tuolloin asian hautumaan ja minä varasin vain itselleni lipun Les Miserables -musikaalia katsomaan. Paikan päällä, saman päivän aamuna nappasin sitten kaikille kolmelle kundille liput leijonia katsomaan puoleen hintaan normaalista ja olimme supertyytyväisiä. 


Lähdimme hyvissä ajoin kohti Covent Gardenia metrolla ja kuljeskelimme ensin aikamme vanhan tukkutorin ympäristössä. Kyseisellä metroasemalla on muuten hissit ylöspääsyä varten käytössä ja vaihtoehtona on kulkea muutamaa vaille 200 porrasta maan päälle. Olin sitä mieltä, että ei kai me nyt mitään hissiä odoteta, vaikka portaissa varoitetaanko noususta ja kehotetaan jättämään väliin ellei kyseessä ole hätätilanne. Portaisiin mars! Pikkukundit isänsä kanssa olivat ensimmäisinä ylhäällä, lapset virkeinä ja reippaina. Kyllä minäkin sieltä lopulta päivänvaloon pääsin, kerran piti jäädä huilaamaan keuhkojen sanoessa sopimuksensa irti. Tuli siinä kivutessa muuten mieleen kaikki ne lehtijutut koululaisten huonosta kunnosta. Olinkin lapsellinen iloinen nähdessäni poikien suorittaneen homman heittämällä. 



Lippujen osto on hyvin näppärää, myös Suomesta käsin. Ostetut ja luottokortilla maksetut liput voi noutaa aikaisimmillaan paria tuntia ennen ja viimeistään puolta tuntia ennen näytöksen alkua teatterin lippuluukulta. Kun olimme noutaneet poikien liput ja he lähtivät kahvilaan aikaa kuluttamaan oli minun aika lähteä kävelemään rauhassa kohti omaa teatteriani ja omien lippujeni noutoa. Sen jälkeen ehdin vielä käydä sushilla, ostaa läheisen Gapin alennusmyynneistä hameen ja housut 14 punnan yhteishintaan ja maleksia rauhassa teatterille. 



Menimme kaikki siis päivänäytökseen, jonne myös lapset ovat oikein tervetulleita. Teatterikulttuuri on muutenkin kotimaasta eroava, kun katsomossa syötiin ja juotiin näytöksen aikanakin. Väliajalla tuotiin tarjolle jätskiä ja lisää juomia, vieressäni istunut vanhempi rouva oli varautunut omin konvehdein. Hän tarjosi niitä kohteliaasti minullekin pakastepussistaan tiedustellessaan samalla mitä minä pidin ensimmäisestä puoliajasta. "It was wonderful, wasn't it love?" Tätä ennen olimme jo käyneet läpi kansalaisuuteni (sinun täytyy olla amerikkalainen, puhut sillä tavoin), syyni olla kaupungissa, lasten lukumäärän ja iät sekä syyn miksi olin yksin teatterissa. "Nauti", totesi tähän rouvan poika, kuusikymppinen mies, joka oli äitinsä teatteriin tuonut.



Niin hieno, niin mahtava, niin maailman upein musikaali. Siinä istuessani tajusin myös, että olemme mieheni kanssa vauvavuotta lähempänä sitä aikaa, kun pääsemme katsomaan tällaisia juttuja yhdessä. 



Seuraavaksi Lontoo-jutuissa siirrytään Harry Potterin maailmaan ja vierailuun leffastudioilla.