Kaksplus.fi

perjantai 20. lokakuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki. 270 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvostelu julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Elämän takapenkkiläiset


Kehitellään muutama karikatyyrimäinen henkilöhahmo, lisätään jännittävä käännekohta ja kuorrutetaan koko komeus huumorilla. Näistä aineksista on Laura Lehtolan uutuusromaani Takapenkki tehty.

Tuula Kervinen on työvoimatoimiston virkailija, jonka arki mielikuvituksettoman aviomiehen ja aikuisen pojan kanssa on tuttua ja ennustettavaa.  Oman elämänsä sivustaseuraajana Tuula tyytyy varoittelemaan läheisiään kemikaalien vaaroista ja etsimään uusia työkokeilupaikkoja asiakkaalleen Aleksille. Toisaalla lukiota käyvä Elina huomaa olevansa raskaana eikä tiedä mitä tehdä. Eräänä päivänä kaikkien kolmen polut risteävät, kun Aleksi kaappaa Tuulan mukaansa.

Lähtöasetelma on hyvä, mutta miksi kokonaisuus sitten tuntuu väkinäiseltä? Lehtolan romaanin suurin ongelma on, että siihen on yritetty tuoda liikaa aineksia sivumäärään nähden. Mihinkään ei syvennytä eikä lukija tiedä mitä kirjailija haluaa kaikella tällä pintaraapaisulla sanoa.

Myös henkilöhahmoissa on liikaa yritystä. Tuulasta on tehty järjestelmäuskovaisen toimistovirkailijan stereotyyppi, joka epätoivoisesti yrittää löytää sisältöä elämäänsä pikkuasioiden hallinnan kautta. Elina jää sivujuonteeksi ja Aleksin toimintaa ei kunnolla motivoida. Ainoa alusta loppuun koherentti hahmo on Aleksin herkullisesti luonnosteltu isoäiti Elsi. Ja se ainoa oikeasti kiinnostava hahmo, eli Aleksi taustoineen, jää torsoksi.

Huumori kulkee läpi teoksen puheenparresta tilannekomiikkaan. Mutta kun on tarpeeksi syrjäytynyt Aleksin tapaan, se ei enää ole huvittavaa, päinvastoin. Lukija miettii onko tässä nyt tarkoitus nauraa vai itkeä.

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi ongelmaksi muodostuu tapahtumien uskottavuus. Vaikka työvoimatoimiston naisen nappaaminen mukaan auton takapenkille vielä menettelee, ovat lopun käänteet jo täysin epäuskottavia. Ei myöskään kannata vetää lankoja liian tiukasti yhteen. Välillä avoin loppu antaa tilaa hengittää, niin lukijalle kuin henkilöhahmoillekin.


2 kommenttia:

  1. Ei vitsi, musta tämä oli hirveän hyvä kirja. Hauskasti kerrottu tarina, joka sai itkemäänkin, mutta näin eri tavalla nämä voi kokea ja hyvä niin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri, jokaisella lukijalla on se oma kokemuksensa kirjasta. Kiva, että tykkäsit!

      Poista