Kuopuksen nimipäivää vietettiin tammikuun puolenvälin jälkeen. Sankari sai asiaankuuluvat onnittelut sekä pienen paketin, josta paljastui pikkuauto. Myös isoveli lahjoi antamalla pienempänsä käyttöön omia lempitavaroitaan. Kuultuaan, ettei nimipäiviä tämän kummemmin juhlita ja ettei tiedossa ole vieraita saati kakkua, heitti sankari lahjat nurkkaan ja sai raivarit. Että hyvin meni.
Kun aloin odottaa kuopusta, oli minulla alusta saakka hyvin vahva tunne, että vauva on poika. En siis osannut oikein sen kummemmin perehtyä tyttöjen nimiin, vaan mielessä pyörivät vain vaihtoehdot toiselle pojalle. Kun tämä ultrassa rv. 17+0 vahvistui juuri ennen lähtöämme ulkomaille, saatoimme varmuudelle keskittyä vain pojannimen miettimiseen. Se tytönnimi jäi nyt käyttämättä ja jos joku haluaa nimetä tyttärensä Alva Matildaksi, olkaa hyvä. Se on ainoa nimi, jonka saimme aikaiseksi keksiä esikoista odottaessamme, kun pojalle tuntui minulla löytyvän kymmenkertaisesti ihania nimiä.
Kuopuksen nimi oli meillä mielessä jo esikoista odottaessamme, mutta esikoinen oli niin Max, että emme vakavasti harkinneet muuta. Kun olimme käyneet Brunolla ultrattavana ja tulimme Femedasta Kalevankadulle, kaappasi mies minut halaukseen ja kysyi, että olisiko tämä toinen poikamme nyt nimeltään se ja se. En tuolloin vielä osannut sanoa varmaksi, sillä tuntui että asiaa pitää pohtia hieman enemmän. Yksi erittäin vahva vaihtoehto se kuitenkin oli.
Koska miehelleni ei jälleenkään kelvannut miettimistäni nimistä kuin muutama hassu, tulimme nopeasti siihen tulokseen, että kuopukselle on kaksi vaihtoehtoa. Mietimme ulkomaan reissullamme eräällä kauppamatkalla siskon kanssa kumman puoleen kallistuisimme ja kerroin nimivaihtoehtomme myös muille, minulle nimen salaaminen ei ole millään tavoin tärkeää. Miehelle kävi kuulemma kumpi tahansa ja huvittavaa oli, että toinen vaihtoehto oli hänen silloisen esimiehensä nimi, toinen tämän kyseisen esimiehen pojan. Minä päätin odottaa rauhassa, että se tunne tulee. Se, joka kyllä kertoisi mikä on oikea valinta.
Ja tulihan se, eräänä iltana odotuksen puolivälin jälkeen, kun istuimme koko perhe sohvalla katsomassa telkkaria. Yhtäkkiä minä vain tiesin, että tämä lapsi on nimeltään se ja se ja sanoin sen miehelle. Homma oli sillä selvä. Ei tullut esikoisen ehdottamaa Pekkaa eikä toista vaihtoehtoamme Tomas Danielia, tuli Marius Alexander, eikä voisi lapsi olla enempää nimensä näköinen. Halusin sisarusten nimien sitoutuvan jollain lailla yhteen ja nyt ne alkavat samalla alkukirjaimella kaikki, niin isä kuin poikansa. Tuossa toisessa vaihtoehdossa taas poikien toiset nimet olisivat muodostaneet sointuvan kokonaisuuden. Meidän Marius, nimi, johon olin rakastunut jo lukioikäisenä Victor Hugon Kurjien myötä ja joka yhä on mielestäni toinen kahdesta maailman kauneimmasta pojannimestä. Hetkeäkään en ole katunut tai epäröinyt tuliko annettua oikeat nimet lapsille. Todellakin tuli.
Ai mikä tuo kuvissa esiintyvä härpäke on? No muistatteko tämän kerran, kun esikoinen kävi kyläilemässä isovanhemmillaan ja toi kotiin mukanaan muun muassa tuolin. Tällä kertaa henkilö ja paikka olivat samat, mutta tuomisina naapurin autotallista siivotessa löytynyt Cars-tankkausasema, jota kuopus rakastaa. Siihen kuuluu myös korjausyksikkö, joka pitää ääntä. Kovaa ääntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti