Kaksplus.fi

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Esikoululaisen kevätjuhla ja tutustuminen kouluun

"Maalivahti se on veskari. Kausi päättyy samoin eskari." Tätä olen hyräillyt viimeiset kaksi päivää aina kuopuksen maanantaisesta kevätjuhlasta saakka. Nyt onkin meneillään suurten tunteiden viikko, johon on mahtunut tuon kevätjuhlan ohella myös kouluun tutustuminen ja esikoisen uuden opettajan tapaaminen siinä välissä. Mutta aloitetaan maanantaista ja niistä kevätjuhlista.


Olimme edellisenä päivänä käyneet pienimuotoisen tahtojen taistelun koskien sitä pitääkö kauluspaidan päälle pukea slipoveri vai voiko mennä ilman. Lopulta päädyttiin molempia miellyttävään kompromissiin ja eskarilainen lähti juhlimaan pellavaisessa kauluspaidassa ja rusetissa sekä shortseissa. Asu oli kivan keväinen ja kun siihen lisättiin esikoisen vanhat, myös hänellä oman esikoulunsa juhlissa olleet kengät, oli tyylikäs pikkukundi valmiina juhlimaan. 



Juhla oli ihana. Aivan kuten myöhemmin puheessani hoitajalle sanoin, koko esikouluvuosi tuntuu olleen täynnä iloa, valoa ja hymyä. Niin myös juhla, jonka aikana pikkutyypit lauloivat menneistä ajoista, räppäsivät itse sanoittamansa biisin nykyajasta, lukivat uutisia, lauloivat lisää, esiintyivät talentteina ja saivat toki lopuksi esikoulutodistukset ja ruusut. Kuopus oli kaverinsa kanssa tehnyt kirja-arvostelun teoksesta Mio poikani Mio, se luettiin osana uutiskatsausta. Meitä miehen kanssa nauratti, äiti edellä ja lapsi perässä. 


Olen ennenkin sanonut, että en ole sellaista valtoimenaan kyynelehtivää tyyppiä. Kyllä minäkin palan saan kurkkuun tai kyyneleet silmiin, mutta yleisesti minun liikutukseni tunnistaa siitä, että hymyilen kuin heikkopäinen. Ja niin tein, koko juhlan ajan. Olin niin ylpeä reippaasta esiintyjästä ja niin kiitollinen vuoden mittaisesta panostuksesta näihin pieniin ihmisiin. Ja niin vain kävi, että puhetta pitäessäni liikutus sai äänen värisemään. Sillä vuodesta 2009 täällä on käyty kahdesti päivässä ja nyt se alkaa olla tässä. Iso osa arkeamme ja siihen kuuluvia ihmisiä jää taakse. Samaan aikaan olen aivan valmis siirtymään elämään, jossa on kaksi koululaista eikä yksiäkään kurahanskoja nimikoitaviksi. Mutta kuten lapset lauloivat, "jollei lähde, ei voi palata". Sillä aika aikaa kutakin.


Eilen käytiin tapamassa tulevat kolmasluokkalaiset hoiviinsa ottava opettaja ja siitä tutustumishetkestä jäi hyvä fiilis niin äideille kuin lapsillekin. Olimme tapaamisesta lähtiessämme yhtä mieltä siitä, että lapsemme saavat jatkaa hyvässä opetuksessa ja kun esikoinen kotiin tultuaan sanoi tykänneensä uudesta opettajasta alusta saakka, on hyvä jäädä pian kesälomalle. Enää oli siis jäljellä kuopuksen opettajan tapaaminen ja se oli ohjelmassa tänään. 

Tulevaa koululaista jännitti ja on se kumma miten tämä toinen kerta ei minullekaan ollut sen iisimpi. Pikkaisen oli perhosia vatsassa, eniten koskien kuopuksen tulevaa opettajaa. Millainen hän olisi?


Turhaan jännitin, hän vaikuttaa aivan ihanalta. Kävimme tervehtimässä koulun pihalla ja seurasimme lapsijonoa luokan luokse. Tutustujat lähtivät sisälle ja me vanhemmat omaan infotilaisuuteemme. Tunnin kuluttua treffattiin taas pihalla ja fiilis oli tämä:


Kuopuksen mielestä opettaja on kiva, koulussa on kivaa ja erityisen kivaa oli pyöriä tuolilla. He olivat piirtäneet oman kätensä, kertoneet nimensä ja mikä parasta, läksyjäkin tuli kesäksi alla olevan monisteen myötä. Kaikki hyvin siis ja nyt voidaan jäädä rauhassa odottelemaan elokuuta ja varsinaista aloitusta. Minä itse iloitsen paitsi siitä miten monta hyvää kaveria samalla luokalla on, myös siitä että saamme jatkaa yhteistyötä kaikkien tuttujen ja mukavien vanhempien kanssa. Myös rinnakkaisluokan opettaja vaikuttaa kivalta, he kuulemma tekevät paljon yhteistyötä kuopuksen luokan kanssa. 


Tänään esikoulu on kiinni, joten me vietämme kuopuksen kanssa yhteistä vapaapäivää. Pian tulee esikoinen kaverinsa kanssa meille koulun jälkeen ja pääsemme kertomaan myös isoveljelle millainen opettaja kuopukselle tulee. Ai että on hyvä fiilis. Niin tärkeitä juttuja nämä kuitenkin ovat. 







sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kesäpaikka ja kolmannen kesän remonttisuunnitelmia

Eilen käynnistimme kolmannen kesäkauden talolla, jonka kaksi vuotta sitten keväällä ostimme. Pakkasimme takakontin täyteen tavaraa, nappasimme pesuaineet mukaan ja lähdimme tekemään suursiivousta talven ajan kylmillään majailleelle tönölle. 


Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kevään kylmyyden huomasi selvästi. Viime vuonna samaan aikaan ensimmäiset sireenit ja unikot kukkivat ja pääsin keräämään raparperia piirakkaa varten. Tänä vuonna suurin osa lehdistä oli vielä tiukasti nupuillaan, unikoista oli esillä vain lehdet ja raparperista ei ollut tietoakaan. Muutama sinnikäs narsissi ja helmililja oli puskenut esiin maasta, siinä kaikki. Vielä ei tarvinnut huolehtia ruohonleikkuustakaan.


Patterit päälle, ikkunat ja ovet auki ja talven kostea ilma ulos uuden kuivan kesäilman tieltä. Verhoviritykseni viime syksyltä oli toiminut hyvin eivätkä pienet hiirenhampaat olleet päässeet nakertelemaan verhoja. Oli myös yllätys ettei yhtäkään hiirenraatoa löytynyt  talosta. 


Mies lakaisi kuolleet kärpäset ja hiirenpapanat ennen imurointia, minä pesin pintoja ja laittelin talven aikana hankittuja uusvanhoja astioita paikoilleen. Talolle tulee vielä useampia huonekaluja jossain vaiheessa, kun noudamme ne isoäidin talolta tänne säilöön. Kierrätyslinja jatkuu, oikeasti uutena ostettua tulee olemaan vain jääkaappi, joka tänä vuonna vaihdetaan uuteen. 





Sisälle eksynyt perhonen päästettiin kuvan ottamisen jälkeen ulos. Ikkunoiden vaihto tulee eteen pian, sen verran ovat huonokuntoisia nuo nykyiset.


Tapasimme myös remonttimiehet samalla kertaa, kun talolla muutenkin olimme. Siinä missä ensimmäisenä vuonna teetettiin alakerta ja uusittiin sinne sähköt, oli viime kesä useampien remonttien aikaa. Tuolloin vedettiin vesi saunalle ja laitettiin suihku, korjautettiin kuisti, rakennettiin terassi ja valmisteltiin yläkerta sähköineen tämän vuoden remonttia varten. Nyt on siis yläkerran vuoro muuttua talon tyyliin sopivaksi. Tähän yläaulaan laitetaan vielä uusi lautalattia, tuo takana oleva tilaa jääköön varastokäyttöön. 


Yläkerran kaksi isoa makuuhuonetta laitetaan myös kuntoon. Tämä ensimmäinen kuva on poikien huoneesta, jossa paneloidaan katto sekä seinät ja laitetaan lautalattia. Sisustus odottaa jo, sillä sängyt sekä lipasto, valaisin, taulut, kaikki tällainen on ollut valmiina parin vuoden ajan. Toinen kuva on meidän aikuisten makuuhuoneesta ja sinne tulee samanlaista pintaa kuin toiseenkin huoneeseen, värinä molemmissa luonnollisesti valkoinen. Meidän huoneeseemme tulee parisängyn lisäksi yöpöydät, sängynpääty ja vanha liinavaatekaappi säilytyskalusteeksi. Verhot ja matotkin löytyvät. Hauskinta on, että remontissa menee vain pari viikkoa ja sitten päästään laittamaan huonekaluja paikoilleen. 



Kuopus on kyllä niin syntyperänsä mukainen landetyyppi. Siellä se paineli pitkin pihaa paljain jaloin, kiipesi puuhun ja listi ötököitä tottunein ottein. Hän odottaa jo nikkarointia puuvajassa isänsä kanssa ja ongelle lähtöä veljensä keralla. Mietin siinä pikkutyyin menoa katsellessani, että on se onni, että tämä paikka pihapiireineen hankittiin kaupunkilaiskundeille. Saavat vähän kosketuspintaa muuhunkin kuin sinne Stockalle ajamiseen tai kaupungilla hengailuun. 


perjantai 19. toukokuuta 2017

Eskariuhma ja kuinkas sitten kävikään

Viime kesänä kirjoitin siitä kuinka meille oli muuttanut melkoisen kiukkuinen pikkutyyppi. Eskariuhma, myös pikkumurkkuikänä tunnettu tahtokausi oli pamahtanut päälle sopivasti ennen esikoulun alkamista ja siinä sitä taas oltiin. Nyt tuosta kirjoituksesta on kulunut pian vuosi ja kun Project Mama kirjoitti aiheesta aloin pohtia. Missä uhmailijan kanssa tällä hetkellä mennään?

Ihan alkuun voin sanoa, jo valmiiksi kielenkäyttöäni pahoitellen, että onpahan helvetillinen tahtovaihe tuo eskariuhma. Siinä missä itse esikouluvuosi alkaa olla ensi viikon kevätjuhlia vaille taputeltu, on tänne pääseminen vaatinut paljon. Ei siellä esikoulussa itsessään, vaan tuon meidän eskarilaisen kanssa muutoin toimiessa, eritoten kotona. 



Kuten kuvaan kuuluu, on kuusivuotias ihmisten ilmoilla noin yleensä kuin ihmisen mieli. Hän on joustava ja sopeutuvainen, hän keskittyy, kuuntelee ja neuvottelee. Hän on iloinen, hyväntuulinen ja kaikin puolin ihana pieni poika, kunnes tullaan kotiin ja tahti muuttuu. Joustavasta tulee järkähtämätön, kuuntelevasta kovakorvainen ja neuvottelevasta omaa asiaansa jääräpäisesti ajava. Sopeutuvaisuus onkin äkkivääryyttä ja ylipäätään tuntuu kuin lapsella olisi kaksi persoonaa. Epäilen salaliittoa.

Lapsen tahtoikä, tuo kehitykselle tärkeä vaihe, pistää perheen koville. Kuusivuotias on mestariluokkaa siinä miten ajetaan vanhemmat ja siinä sivussa isoveli hulluiksi. Hän huutaa lähinnä kaikesta ja pienikin vastoinkäyminen saa megaluokan mittasuhteet. Kotona eletään ajoittain sellaista arkea, että Dramaten tuossa länsinaapurissa voisi olla meistä kiinnostunut. Harva asia sopii sellaisenaan. Koska miksi syödä mitään muuta, jos on saanut päähänsä haluta mustikoita suoraan metsästä keskellä joulukuuta. Miksi pukea, jos on yhtäkkiä menettänyt kyvyn siihen ja ryhtynyt taas pieneksi. Ja kun julmat, ymmärtämättömät vanhemmat eivät suostu muuttumaan mustikoiksi tai pukemaan lattialla oikosenaan makaavaa lasta, voi hyvin lyödä, potkia tai heitellä tavaroita siinä huutamisen lomassa. Tervetuloa arkeemme jo valmiiksi temperamenttisen tahtoihmisen kanssa!



Ja nyt te ihmettelette että miksi tämän kirjoituksen kuvat ovat näin hymyileviä. Sellainen hän on ja kun pahin on ohitettu, on lapsi yhtä hymyä ja hellyyttä. Voin sanoa suoraan, että on ollut raskasta. Välillä tuntui, että järki lähtee. On ollut päiviä, kun olen jaksanut olla se johdonmukainen kasvattaja, pitänyt kiinni riehuvasta lapsesta ja hokenut, että kiukkuinen saa olla, syli on avoinna, ketään ei saa satuttaa. Ja on ollut päiviä, kun olen kiljunut kilpaa lapsen kanssa, että sinä olet lapsi etkä tässä huushollissa määrää ja yhtä ainoaa esinettä et heitä, sillä minä olen ne ostanut, et sinä. Ja jos ei kelpaa, ole hyvä ja mene muualle. 



Mutta tiedättekö mitä. Nyt ihan viime aikoina on tuntunut siltä, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Eskarilainen on nimittäin selvästi tasaantunut. Yhä hän kuohahtaa joka päivä, mutta vähemmän ja lyhyemmän aikaa kuin ennen. Hän tuntuu tekevän jonkinlaista kasvua eskarilaisesta koululaiseksi ja luokkajaon selviäminen sekä kavereiden tulo samalle luokalle laukaisi pahinta jännitystä. Eli toivoa on ja nyt se on alkanut pilkahdella tässä taloudessa. 



Ja kun ekaluokkalainen ehkä on syksyllä rauhallisempi, lienee esikoisen aika ottaa ohjat näissä tahtovaiheissa. Hän täyttää seuraavaksi kymmenen, eli eiköhän se olisi jonkinlaisen esiteiniyden vaihe kohta käsillä. Merkkejä on jo saatu hyvän aikaa, odotan mielenkiinnolla. Ja ajattelen, että niin kauan aikaa kun me kaikki osaamme, muistamme ja jaksamme pyytää toisiltamme anteeksi kuohahtelun päälle, on kaikki oikeastaan ihan hyvin. 

torstai 18. toukokuuta 2017

Kymmenen vuotta profiilikuvia

Blogeissa on kiertänyt jonkin aikaa Facebookin profiilikuvia kymmeneltä vuodelta esittelevä sarja. Pidemmittä puheitta, tässä omia kuviani siltä ajalta, kun olen Facebookissa ollut. 

Liityin Facebookiin esikoisen syntymän jälkeen. Olin ajatellut pysytteleväni poissa, mutta sitten sisko muutti Australiaan ja totesin naamakirjan käteväksi tavaksi pitää yhteyttä ja lähettää kuvia vauvasta maailman toiselle puolelle. Tämä kuva on otettu ensimmäisenä oikeana äitienpäivänä, kun pallopääni oli neljä kuukautta vanha. Ai että tuo vauva oli ihana! Tässä vaiheessa maitoallergia oli jo selvillä, tyyppi alkanut syödä ja kasvaa ja palleroitua. Tänä päivänä silmät ovat yhtä siniset edelleen, nenä samanlainen nykerö, mutta tukka on kasvanut päähän.


Vuodelta 2009 ei löytynyt yhtään varsinaista otosta, lienen poistanut nuo profiilikuvat jossain vaiheessa. Tämä on kuitenkin lähellä, se on otettu vuoden 2010 alussa ja pidän sylissäni esikoista, jolla oli muistaakseni tuossa tilanteessa joku kriisi meneillään. Ystävä sanoi myöhemmin luulleensa, että sylissäni on vaatemytty, mutta tarkemmin katsottuaan huomannut minun halaavan lastani.


Tässä kuvassa ollaan juhlimassa. Oli vuoden 2010 syksy, minä odotin kuopusta ja olimme esikoisen kanssa kahdestaan liikenteessä. Kuva on mustavalkoinen, mutta muistan esikoisella olevan tässä vaaleanpunainen kauluspaita päällä. Ihan lempparikuviani, voi tuota lapsen katseen syvyyttä.


Tämä kuva on keväältä 2011. Luottokuvaajamme, joka on ottanut kaksi ylempääkin otosta, otti meistä perhekuvat nelihenkisenä perheenä. Siinä jossain kuvausten yhteydessä on tämäkin kuva taltioitunut muistikortille. Minulla on tähän aikaan ollut selvästi tummemmat hiukset kuin nykyisin. 


Vajaata vuotta myöhemmin, helmikuussa 2012 juhlittiin esikoisen kummien häitä. Tässä ollaan Tuusulan kirkon pihalla ottamassa valokuvia ennen vihkimistä, esikoinen oli mukana morsiuslasten joukossa. Oli superkylmä, sen muistan. Tästäkin kuvasta tykkään paljon ja voisinkin jälleen alkaa käyttää tuota vaaleaa huulikiiltoa.


Tämän kuvan takana oleva tarina naurattaa. Olin ostanut uuden luomivärin, sillä yritin jälleen kerran panostaa vähän itseni laittamiseen. Kokeilin luomiväriä kotona ja yritin ottaa kuvaa, jossa sävy näkyisi oikein tietääkseni sopiiko se minulle vai ei. Samalla onnistuin ottamaan aika kivan kuvan, jonka laitoin sitten profiilikuvakseni. Luomiväriä en ole paljoa käyttänyt. Ja vuosihan on 2013.


Tämän kuvan on ottanut esikoinen kesällä 2014. Olin juuri tullut hammasvalkaisusta ja lapsi halusi kokeilla kameraa. Käännettyään sen minua kohti sai aloitteleva kuvaaja ikuistettua alla olevan otoksen, josta tosin sain kriisin koskien silmänalusryppyjä. 


Syksyllä 2015 vietimme kymmenvuotishääpäiväämme ja molempien alkuvuodesta olleita kolmekymmentäviisivuotispäiviä juhlimalla Kappelin Kellarissa. Kutsuja lähti seitsemällekymmenelle läheisimmälle, heistä paikalle tuli viitisenkymmentä ja meillä oli kiva ilta. Kuva on miehen ottama Esplanadin puistossa ennen juhlien alkua. Minulla oli yli 38 astetta kuumetta tässä, mutta tehokkaalla douppauksella jaksoin illan hyvin. Ja tuo mekko on ihana, täytyykin ottaa taas seuraaviin juhliin käyttöön. 


Tämäkin kuva on otettu äitienpäivänä, vuosi vain on 2016. Tykkään tästä sellaisena arjen nopeana räpsynä, kännykällä kuvattuna ja autossa matkalla. Kuvissani on usein ollut pojat mukana, sillä miksipä ei. Sen sijaan pelkkä lapsen kuva profiilikuvana menee en ymmärrä -kategoriaan.


Ja lapsia löytyy myös nykyisestä. Tämä miehen äitienpäivänä ottama kuva meistä kolmesta on niin kaunis, että halusin laittaa sen nykyiseksi profiilikuvakseni. Usein tällaiset vähän salaa otetut kuvat ovat niitä parhaita, kun tunne näkyy kuvattavien kasvoilta. Niin tässäkin.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tietokirjauutuuksia

Olen viime aikoina halunnut lukea yhä enemmän tietokirjallisuutta ja ilahduttavan paljon sitä myös monipuolisesti kustannetaan. Suomen juhlavuoden myötä painotus on erityisesti sadan vuoden takaisessa historiassa, mutta myös muunlaisia tietoteoksia on tänä keväänä julkaistu ja syksyllä julkaistaan. Kokosin tähän muutaman sellaisen tietokirjan, jonka aion itse lukea ja joista ajattelin teidänkin mahdollisesti kiinnostuvan. 

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Millainen oli Suomen tie itsenäiseksi valtioksi osana Eurooppaa. Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen jälkeiset murrokset avasivat osaltaan tietä myös Suomen itsenäisyydelle. Otava.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet. Keitä olivat sisällissotamme naiset? Lintusen teos valottaa punakaartin naisten historiaa paitsi sodan aikana, myös ennen sitä ja sen jälkeen. Otava.

Punaisten naisten tiet

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Kansalaissodassa arviolta 2600 naista tarttui aseisiin ja vain murto-osa heistä taisteli valkoisten puolella. Gummerus.

Sisällissodan naiskaartit

1917. Suomen ihmisten vuosi. Miltä näytti kansa itsenäistymisen kynnyksellä? Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma luovat katsauksen itsenäistymisemme vuoteen. WSOY.

1917

Simon Sebag Montefiore: Romanovit. Venäjän hallitsijasuvun kiehtova historia 1600-luvulta vallankumoukseen saakka. WSOY.

Romanovit

Olin jo teini-ikäisenä kiinnostunut Romanovin hallitsijasuvusta ja viimeisen tsaarin perheestä. Myös Venäjän historia on aina kiinnostanut, mutta en ole koskaan päässyt Pietariin saakka ihastelemaan Talvipalatsia tai Eremitaasia. Nuo muut kirjat ajattelin lukea ihan yleissivistyksen vuoksi, saadakseni lisää tietoa sadan vuoden takaisista asioista ja niihin johtaneista syistä ja seurauksista. Ja nyt kun punakaartin naisjäsenet selvästi ovat tulleet näkyviksi, haluan lukea myös heistä. Naisten historia kun kiinnostaa aina.

Kaikki kuvat www.adlibris.com.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Oi ihana äitiys

Eilen juhlittiin äitejä ja isoäitiä. Myös luonto oli ymmärtänyt pitää lumisateissa taukoa, valkovuokkoja kukki pientareilla ja päivä oli kaunis. Oli kevät. Samaan aikaan ilmassa oli haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun emme lähettäneet äitienpäiväkorttia isomummille ja juhlinta rajoittui omaan perheeseen, vanhempiini ja siskooni miehineen. Elämän kiertokulku oli kipeästi läsnä. 


Aamulla kaksi pientä poikaa kiipesi viereeni ja sain kauniita kortteja, halauksia ja suukkoja. Mies oli ostanut kukkia ja lahjan olin ihan itse hankkinut itselleni ja kertonut, että se voi olla äitienpäivän muistaminen vallan hyvin. Ja ettei nyt turhan imeläksi menisi, olin herännyt sairastavan esikoisen kanssa 4.30 ja kortissa vastauksena kysymykseen "mitä äitisi sanoo sinulle usein" luki, että "pese hampaasi". 





Päivä vietettiin isovanhemmilla herkutellen. Joimme samppanjaa, söimme ja viihdyimme pöydän ääressä istuen monta tuntia. Oli hyvä päivä. Siskoni kanssa annoimme äidillemme lahjaksi matkan, lähdemme kolmisin syksyllä Pariisiin.




Oikeastaan äitienpäivän juhlinta alkoi jo viikolla, kun olimme eskarilaiseni kanssa yhdessä aamiaisella päiväkodilla. Aamuhetken huipennukseksi lapset lauloivat niin kauniin laulun etten kestä. Olen kuunnellut saamaani tallennetta useaan kertaan, oma puhelimeni kun teki tenän kesken tallennuksen ja akku loppui. Näissä sanoissa on äitiys puhtaimmillaan. Se, että minä olen täällä pieniäni varten. Olen heistä niin onnellinen etten koskaan voi pukea sitä sanoiksi. Näiden kahden pojan äitinä oleminen on suuri etuoikeus. 

"Kerro äiti mistä sateenkaari värit saa,
kuka kaaren maahan rakentaa?
Miksi kukka kaunein hetkisen vain kukoistaa
ja syksyn tullen lehdet pudottaa?
Mitä kuuluu eläimille, linnuille ja perhosille, 
jaksavatko siivet kotiin asti kannattaa?

Kerro äiti minne öiset tähdet katoaa,
kun taas päivä alkaa sarastaa?
Miksi joskus pilvet iskee maahan salamaa, 
tai sanot kuinka tuulet puhaltaa?
Kuka tietää suloisista, enkeleistä tuhansista,
voiko ihmissilmä nähdä aamuruskan taa?


On ihmeitä niin paljon alla taivaan
ja asioita joista tiedä en.
Sua vaikka kysymyksilläni vaivaan,
niin hymystäsi luen vastauksen.
Sun katseessasi näen rakkauden.


Kerro äiti kuinka lumi on niin valkeaa,
miksi lehdet puihin puhkeaa?
Miten unet ihanimmat oikein muodon saa
ja missä voikaan olla unten maa?
Mitä tiedät joutsenista, erämaista pohjoisista,
miksi nousee aurinko ja kaste kimaltaa?


On ihmeitä niin paljon alla taivaan
ja asioita joista tiedä en.
Sua vaikka kysymyksilläni vaivaan,
niin hymystäsi luen vastauksen.
Sun katseessasi näen rakkauden.
Sun katseessasi näen rakkauden."